Love my feet – part 1

Toimivat ja vaivattomat jalat ovat olennaisen tärkeää rakkaissa harrastuksissani ja myös töissäni. Juoksen, hiihdän, pyöräilen, vaellan, kävelen ja treenaan salilla, ja kaikki nämä vaativat jalkojen käyttöä paljon. Töissäni toimivat jalat mahdollistavat..no työn teon lähes kaikilta osin. Tosiasia, joka välähtää mieleen kun jalat alkavat taas vaivaamaan. Miksi olen ollut niin laiska ja välinpitämätön ? Kirjaimellisesti kantapään kautta taas mennään ja enkö ikinä opi? Urheiluelämäni otsikot huutavat mielessäni.

Toivon nyt, että ei olisi liian myöhäistä välttää leikkauspöytä ja päätös jalkajumpan uudelleen aloituksesta on nyt p-i-d-e-t-t-ä-v-ä. Minulla oli kyllä lupaava startti siihen muutama vuosi sitten, kun oireet olivat infernaalisesti arkeani haittaavia ja periaatteessa olin selkä seinää vasten asian kanssa. Oli pakko, mutta sitten minulle kävi niinkuin useasti ihmisille näissä asioissa käy, eli kun kipu hellitti ja vaivat tuntuivat selätetyiltä, jumppa hiipui pikkuhiljaa takavasemmalle unohduksiin. Gardinaalimoka, iso virhe ja klassikkotapaus. Tämä tuntuu nyt turhauttavalta välinpitämättömyydeltä, olenhan kuntouttanut itseni onnistuneesti vaikeasta välilevynpullistumasta ja paristakin rasitusperäisestä ärsyttävästä vaivasta sekä muutamasta urheillessa sattuneesta tapaturmastakin takaisin ”terveeksi” urheilijaksi. En ole näköjään oppinut kuitenkaan riittävästi näistäkään. Puhdasta laiskuutta vai alitajunnan salaista toivetta ihmeparantumisesta? Totuus sattuu…

Mikä jalkojani vaivaa? Pitkä stoori, enkä jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa pitkästyttävät ja yksityiskohtaiset sairaskertomukset, joten yritän referoida. Neutraaliaskeltajana jalkaterät ja ylipäänsä jalat ovat olleet minulla vahvat ja vaivattomat. Yksi vähäluminen kevättalvi muutti kaiken. Normaalisti hiihdän maalis-huhtikuun (juoksua on jonkin verran ympäri vuoden ohjelmassa) , mutta tuona keväänä lumet sulivat aiemmin kuin koskaan ennen, ja niinpä minä siirryin suoraan kovalle asfaltille juoksemaan. Metsässä oli vielä märän nuoskaista, joten mielelläni viilettelin kuivalla ja nopealla maantiellä. Kohtalokkain seurauksin; parikin bursiittia lonkkaan (pakaralihasten kiinnityskohtaan), ja kovapäinen kun olen, jatkoin juoksua. Särkyhän oli yöllä, joten miksipä jättää lenkit väliin kun ne pystyi kuitenkin juoksemaan? Seuraus numero 2; kantakalvon tulehdus (nk. ”luupiikki kantapään pohjassa), ja siitä seuraus numero 3; vasaravarvas. Kantakalvon tulehtuessa juoksut loppuivat siihen, kävely oli tuskallista kinkkaamista ja aamuisin vain yhdellä jalalla. Sinnittelin pitkään kunnes vihdoin tajusin, että uudet murheet ovat edessä kropan osalta, jollen saa jalkaa kuntoon. Lepo, kylmä ym. kaikki sallitut perinteiset hoidot eivät siis tuottaneet tulosta, joten suuntasin lääkäriin (jalat kuvattiin) ja siitä fysioterapeutille.

Syiden ja seurausten oikea järjestys vaivoissa ei ollut kuitenkaan päivänselvää, ja analyysiä veivattiin puolelta toiselle fyssarin kanssa monen hoitokerran aikana. Oliko bursiitiit sittenkin seurausta huomaamatta romahtaneista jalan holvikaaren rakenteista ja/tai sitä ohjaavien lihasrakenteiden toimintahäiriöistä, jotka taas tuhansien juoksuaskeleiden kanssa kuormittivat lantiotani virheasentoon. Tai päinvastoin. Näistä on joskus vaikeaa tarkkaan tietää. Lähestulkoon aina pienikin ilmaantunut poikkeama lihasten, nivelten tai jänteiden toiminnassa ja rakenteissa johtaa varsinkin hoitamattomana siihen, että jokin toinen osa kropasta kuormittuu väärin, mikä taas johtaa uusiin ongelmiin ja usein vieläpä lumipalloefektillä. Tuttua varmasti aika monelle liikkujalle.

Luottofyssarini asiantuntevassa hoidossa oireet helpottuivat pitkän ajan kuluessa ja tietysti minä kuuliaisena jumppasin, vääntelin, hieroin eli tein kaikki kotiläksyt parantaakseni rakkaan juoksujalkani …salilla tästä vaivasta ei ollut suurta haittaa, sovelletusti pystyin treenaamaan ihan hyvin, mikä tietysti oli omalla tapaa pelastus urheiluhullulle. (”Luupiikkini” turtui päivän mittaan lähes kivuttomaksi). Juoksutaukoa taisi tulla reilu vuosi (!) Kävellen, pyörällä ja suksilla lenkit hoituivat jollain lailla, mutta juoksijan sielu…voi, se itki verta kohdatessaan jonkun juoksuaskelia ottavan. Varsinkin kevät ja ensimmäiset sulat pyörätiet saivat minut myrkyn vihreäksi kateudesta nähdessäni niillä iloisia juoksijoita. – Anteeksi kateuteni, aivan mahtavaa että sinä pystyit juoksemaan 🙂

Jalkani palautui auttavaan juoksukuntoon ja voi sitä onnenpäivää kun pystyin juoksemaan. Jalkaani kuitenkin jäi ongelmainen tyvinivel (”vaivaisenluu”) ja jälkiviisaasti nyt lisäten, myös laiska ja toimintahäiriöinen holvikaaren rakenne. Kipua ei kuitenkaan ollut, joten lisävarusteilla (teippaukset, oikeanlaiset kengät, erilaiset liikettä ”ohjaavat” jutut jne.) juoksu ja muu elämä sujui huolettomasti. Jumpat jäi.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa tyvinivel on kipeytynyt ja kakkosvarvas oireilee vasarana. Lenkkitossua ahtaampi hiihtokenkä on todennäköisesti syy, mutta enhän minä hiihtoa lopeta niinkauan kun jalka monoon sujahtaa. Pystyn juoksemaan kivutta vielä pitkiäkin lenkkejä, mutta voin vain haaveilla maastomaratoneista ja ultrapolkujuoksuista (maantiejuoksuihin ei ole kipinää). Pitää tyytyä vähempään, mutta oireet jalassa on sitä luokkaa, että tarttis tehdä  jotain ennenkuin on liian myöhäistä. Tai sanoista tekoihin siirtyminen voisi edes siirtää väistämätöntä (?) leikkausta  kauemmaksi.

Päätös jokapäiväisestä jumpasta on jo olemassa, kuten alussa kerroin. Jalkajumppa alkakoon ja luultavasti käyn ripittäytymässä fysioterapeuttini luona tekemättömistä töistäni jalkojeni osalta. Muita ratkaisuja päätökseni tueksi olen tehnyt myös, hihat on kääritty nöyrästi ! Olin oikeasti unohtanut, että asioiden eteen pitää tehdä töitä ja kuinka paljon ja kärsivällisesti sitä pitääkään tehdä. Kärsivällisyys ja sitkeys palkitaan, pakkohan se on uskoa 🙂 Välilevyn pullistuman kuntoutus kesti minulta useamman vuoden (kolmeen vuoteen en juosssut metriäkään). Silloinkin olin jo välillä varma, etten enää ikinä juokse, raskaista maastavedoista tai vapailla painoilla tehdyistä kyykyistä puhumattakaan. Heikoista hetkistä huolimatta olin sinnikäs ja mitäs vielä – juoksin ennätykset uusiksi moneen kertaan ja olin elämäni kunnossa. Nyt vuosienkaan päästä ei ole tarvinnut koskaan kieltäytyä raudan lumosta selkävaivojen vuoksi.

Olipa hyvät muistelot ja itsensä psyykkaukset : )Jospa motivoi jotakuta muutakin vammojen ja vaivojen keskellä, urheilussa kun sattuu ja tapahtuu, mutta periksihän me ei anneta !

-M-


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s