Hiihtoa ja lapintaikaa Levillä

Viime viikonloppu oli paras hiihtokauden aloitus ikinä. Joo, oikein luit, kyllä vain tämä kotikehonrakentaja hiihtää. Ja juoksee, pyöräilee, vaeltaa, kävelee eli liikkuu tyylillä ja toisella punttihommien  lisäksi. Hikoilee ja haastaa itteensä sekä sisällä että ulkona. Ja välillä vain ihmettelee elämän kulkua, kuuntelee tuulen huminaa ja halailee puita 🙂

Palataanpa siihen hiihtoon ja Leville alun runoilun jälkeen. Olimme siis treenikaverini kanssa hetken hengähdystauolla arjesta, Lapin maisemissa viime viikonloppuna. Paikkana Levi mukanamme sukset ja salitreenikamat. Salilla käytiin ja hiihtämässä myös. Ennakko-odotuksia ei reissulle paljon ollut, kelit kun saattaa olla mitä vain tuohon aikaan vuodesta hiihtoa silmällä pitäen. Päällimmäisenä vain ajatuksissani oli irtiotto arkipäivän kiireisistä rutiineista hyvien yöunien kera. Usein olen kyllä huomannut, että mitä vähemmän mitään odottaa, niin sen parempi reissusta tulee. Vähin odotuksin kun lähtee liikkeelle niin tuntuu, että kaikki pienetkin postiiviset asiat tuovat suurta iloa ja isoa plussaa. Näin kävi Levilläkin; superhyviä treenejä, liikunnan iloa, loistavaa ruokaa ja uusia mieleenpainuvia kokemuksia sekä täydellistä rentoutumista. Osaisko enempää edes toivoa?

Lunta Levillä oli tullut aiemmin ja mikä mahtavinta kunnostettuja latuja oli lauantaiaamuna jo yli 70 km. Keli oli nollan pinnassa ja vähän sateli uutta lunta, mutta sekin laantui eikä haitannut juuri hiihtoa, suksi luisti sen mitä eteenpäin meno vaatikin. Koska hiihtokautta siis avattiin, oli kropalle melkoista shokkihoitoa ensimmäiset kilometrit. Lihasmassaa (ja vähän muutakin) on tullut lisää verrattuna aktiivisempiin hiihtovuosiin, ja happea kuluu koneessa nyt luonnollisesti rutkasti enemmän. Olo oli kuin jenkkiraudalla, polttoainetta paloi hurjalla liekillä kun vähän kaasua painoi ts.ylämäissä tai jos vähän lisäsi vauhtia.

Hissukseen hiihtämällä kehoa käynnistellen oli pakko lähteä siis liikkeelle. Pakaroissa tuntui alussa tosi kummia, kiristi ja poltti, ja ehdin jo miettiä kuinka kauan mahtaa kropan sopeutuminen kestää uudenlaiseen lihastyöhön. Kymmenisen kilometriä taisi siinä vierähtää kunnes huomasin homman sujuvan lähes entiseen malliin ja hiihtäminen tuntui helpolta ja vaivattomalta. Keho alkoi muistamaan ja sai kui saikin juonesta kiinni. Pitkiä loivia kuokkanousuja kivutessa syke nousi aikalailla ja jaloissa tuntui, mutta ihmeen hyvin ja nopeaa nousujen jälkeen palautui, varsinkin niiden nyppylöiden päällä, joilla jäin hetkeksi kuvia näpsimään 🙂 Vitsi, että minua huvitti muutamien ohikiitävien hiihtoniilojen kummeksuvat katseet kun taiteilin kännykällä kuvakulmia sukset jalassa. Aikaisempina ”vakavina” harrastusvuosina ei kuvien ottaminen olisi tullut mieleenkään eikä kyllä kuuloonkaan, treenikaveri tuskin silloin olisi jäänyt minua odottelemaan. Vaikka aerobinen kuntoni on todella kaukana juoksu- ja varsinkin hiihtovuosista, niin kyllä voimatasojen ja lihaksiston kehittymisen kautta hiihto tuntui nyt toisaalta tavallaan helpommalta. ”Oi, että jos mulla olisi ollut nämä voimat ja nämä lihakset silloin hiihtoaikoina…olisipa silloin wassuteltu nousu jos toinenkin vähän tiukemmalla tahdilla ja kovemmilla vauhdeilla.”

Levin ladut ovat mukavan oloisia profiililtaan ja varsinkin Levin ympäryslenkki on oikein oiva alkutalven kilometreille; sopivasti hiihdettävää nousua ja tasaisempia pätkiä, jolloin alkukauden vaatimaa ”määrää” on helppo tehdä lenkkien olematta liian kuormittavia. Koska luonnonlunta oli latupohjilla jo mukavasti, ja baanat olivat hyvässä kunnossa, talven ensimmäisten hiihtolenkkien normaalivaivalta eli holvikaarien kipeytymiseltä säästyttiin tällä kertaa (yleensä aina jäisillä, uraisilla, vähälumisilla tai tykkilumiladuilla näin käy). Olosuhteet olivat muutenkin aivan loistavat; lämpötilat lähellä nollaa tai pikkupakkasta, joten sormiakaan ei palellut yhtään, ja niinpä niitä kuviakin oli kiva ottaa 🙂

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kun lopetin aikoinaan numerolappurinnassa hiihtämisen, ajattelin, että hyvien muistojen ja kokemusten lisäksi minulle jäi loppuelämäksi suksia….mutta onkohan näin sittenkään? Sukseni ovat pääsääntöisesti kapeille kelialueille hankittuja ”täsmäaseita”  ja toisaalta hokasin, että painoa minulla on nyt tosiaan reilusti enemmän. Optimaalisesta huippuluistosta jäädään tällä kalustolla varmasti, mutta toisaalta mihinkäs tässä enää on kiire 🙂 Vanhoilla suksipareilla pitää tehdä lihaksilla vaan enemmän töitä, tyytyä ehkä hitaampaan menoon tai sitten on alettava dieettaamaan. Vai suuntaisinko sittenkin suksikauppaan? Oli kyseessä kisa tai sitten ei, huippuliukkaalla suksella hiihtäminen voidaan lukea nautintoihin parhaasta päästä. Ja voiteillahan ei tehdä kuin viimeinen silaus, n.20% luistosta on kiinni siitä, suksi ratkaisee siis aika paljon.

Nykyisin luen itseni enemmän salimuijien ja rautarouvien kerhoon kuin kestävyysliikunnan kuivankesänoraviin, mutta siitä huolimatta en hylkää vanhoja rakkauksiani hiihtoa ja juoksua, pienempien syrjähyppyjen (pyöräily, maastopyöräily) lisäksi. On hieno tunne kun jaksaa tehdä lähes mitä vain. SIKSIPÄ Levin latukarttoja ei tarvinnut tutkailla ennen starttia sen tarkemmin. Eikä hetkeäkään tarvinnut pohtia sitä, että jaksetaanko ja mihin asti. Tässä oikeastaan piilekin yksi syy siihen miksi liikun monipuolisesti ”Able to do” -täihtäimellä. Pidän ajatuksesta, että heitti elämä mitä mielenkiintoisempia haasteita liikunnan saralla tai ylipäänsä jotain, mikä vaatii fyysistä kuntoa, minulle mikään eteentuleva huippujuttu ei jää siitä kiinni etten pysty, jaksa tai kykene osallistumaan heikon kunnon, vaivojen tai huonojen elämäntapojen seurausten vuoksi. Tämä on ehkäpä se suurin ja paras syy urheiluhulluuteeni; se mahdollistaa seikkailut.

Viihdyn parhaiten lapin vähemmän kuljetuilla poluilla ja tuntureilla. Jos kuitenkin haluan hiihtää hyvillä laduilla, täytyy tehdä vähän kompromisseja luonnon rauhan ja hiljaisuuden vaatimusten suhteen. Talvella olen tässä asiassa vähintäänkin joustava ja mukavuudenhaluisempi kuin muina vuoden aikoina. Myöntää täytyy, etten juurikaan odottanut Leviltä tässä suhteessa mitään; Levi kun on tunnettu ehkä enemmän meno/bile/massaviihde-keskuksena. Ajattelin, että ne ”luonto”reissut on sitten toisella ajalla toisessa paikassa. Levi yllätti minut. Löytyi luonnonrauha; luminen hiljaisuus, tunturimaisema lähes tykkypuilla ja tähtitaivas pään päällä. Täydellinen rentoutuminen.
Niin missä siellä ? img_20171124_095541.jpg

cofMitä vähemmän odotat sitä enemmän saat. Levin voi kokea niin monella tavalla, myös omalla itselle sopivalla ja parhaalla tavalla.

-M-

P.S Kiitos Levin Golden Crown Iglut, ihana paikka ja ikimuistoihin jäävä reissu Suomen Levitunturilla 🙂
Tänne palataan ❤


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s