Ultrajuoksu; mielenvikaista vai täydellistä mielenhallintaa?

”Ei tärkeintä ole elää, vaan elää hyvin”  -Platon

” Menestys näyttää olevan enimmäkseen sitä, että kestää vielä silloinkin kun muut ovat jo luovuttaneet” – William Feather

Useimmat juoksijat pystyvät harjoittamaan uskontoaan järkevästi  ja kohtuullisesti. Minä en. Minusta tuli fanaatikko.” – Dean Karnazes

Ultrajuoksun alkuna pidetään vuotta 1974 kun Gordy Ainsleigh juoksi yksin ratsukoille (hänen hevosensa loukkaannuttua ennen kisaa) tarkoitetun kisan nimeltä Tevis Cup (nyk. Western States -Ultrajuoksu) 160 km = 100 mailia, Sierra Nevadan kanjoneissa ja taivaaseen asti ulottuvilla vuorilla. Nykyisin ultrajuoksuksi määritellään yleensä kaikki maratonia eli 42,2 km pidemmät matkat. Ja tästä hulluudesta luin hetki sitten Dean Karnazesin omaelämäkerran Ultramaratoonari (alkup. Ultra Marathon Man; Confessions of an all-night runner). Alkuperäinen versio on ilmestynyt jo 2006, ja minulla oli käsissä 2011 suomenettu teos. Jostain kumman syystä näppini tarttui kirjaan vasta nyt, olin ohittanut sen sujuvasti aiemmin kirjaston hyllyjä silmäillessäni. ” Tuo on ihan hulluutta, ei kiinnosta minua !”  -ennakkoluuloisesti ajatellen, mutta kuinka väärässä olinkaan.

Kirja tempaa mukaansa ja kaiken lisäksi juoksulenkeille alkaa tehdä kummasti mieli, hulluus on ilmeisen tarttuvaa 🙂 Karnazes kertoo kirjassaan hauskasti ja elämänmakuisesti kuinka hänestä tuli juoksija, ei tavallinen sunnuntailenkkeilijä, ei edes koukuttunut myöhäisiällä herännyt kilpakuntoilija vaan yksi maailman arvostetuimmista ultrajuoksijoista ja kestävyysurheiljoista. Kirja on äärimmäisen rehellinen kuvaus juoksijan hienoimmista ja heikoimmista hetkistä, huikeista ja äärimmilleen vievistä saavutuksista, mutta myös siitä kuinka yhdistää työ, perhe-elämä ja kovin paljon aikaa ja kovaa harjoittelua vaativa laji.

Aikaisemmin en ollut juuri vaivautunut pohtimaan sitä mikä saa ihmisen harrastamaan ultrajuoksua. Pidin lajia friikkien ja yltiöfanaatikkojen juttuna: ”Kummallista kun ei maraton riitä, pitää olla erilainen, erottua juoksijaporukasta jollain tavalla ja olla jotain enemmän kuin muut . Ehkäpä joku ultrajuoksija motivoituukin em.asioista, mutta tämä mukava tyyppi Dean valotti kirjassaan asiaa minulle aivan uudella tavalla. Ylipäänsä kirja sisälsi paljon opittua ja havaittua elämänviisautta. Kuvaukset juoksijan mielentiloista pitkien matkojen aikana olivat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä.

”Juoksemisessa on kyse sisäisen rauhan löytymisestä, ja sama pätee onnelliseen elämään”
-> juokse sydämesi tahtiin –
opetti yksi hänen valmentajistaan kun Dean oli nuori.

Kirjassa kuvataan pitkästi Karnazesin heräämistä juoksijaksi, syttymisestä juoksuun sekä hänen valmistautumistaan ensimmäiseen 160 km ultrajuoksuun Western States-juoksuun (aik. edellä mainittu TevisCup). Western States -juoksua pidetään maailman raskaimpana ultrajuoksuna, ja siltä se kirjassa totisesti kuulostikin. ”Selvitäkseen maaliin juoksijalla täytyy olla rautainen tahdonvoima. Kaikki epävarmuus ja pelko on käärittävä rullalle ja tungettava kengän tilkkeeksi. Maalaisjärki ja harkintakyky on unohdettava., kun ruumiin kestävyyttä pakotetaan normaalien rajojen yli. Selvitäkseen kisasta juoksijan on oltava kone eikä ihminen.”

Karnazesin vahvuus juoksijana muodostui nuoruuden kovasta juoksuharjoittelusta vaikkakin taukoa ennen uudelleen syttymistä oli ollut aikuisiällä vuosia. Deanista oli ehtinyt tulla tavallinen pullanössönörtti. Edellisen lisäksi hänen äärimmäinen pedanttisuus, päättäväisyys ja tahto veivät hänet suorituksissa yli ja kauas perusjuoksuharrastajista. Periksi antamaton luonne ja luovuus harjoitusten suunnittelussa ja toteutuksessa normaalin (? hmm…) arjen sisällä tekivät hänestä onnistujan.

”Tie haarautui metsässä, ja minä valitsin sen vähemmän kuljetun” – Robert Frost

Kirja avasi silmäni monessakin suhteessa juoksuun ja ylipäänsä pitkiin kestävyysurheilusuorituksiin. Olinhan mieltänyt ne pitkään omalta osaltani kellon (suoritusajan) ja sijoituksen mukaan, toki sisältäen myös omien fyysisten rajojen ylityksen välillä epäinhimillisen pitkään kärsien ja kuitenkin onnesta itkien maaliin selviytyen. MUTTA nyt aloin ymmärtämään asian laajemmin ja toisesta näkökulmasta. Suoritusaika ja ennätykset menettivät tavallaan merkityksensä.

”Ultrajuoksussa piti loppujen lopuksi huolehtia vain yhdestä asiasta: ei saisi luovuttaa. Ei ollut mitään väliä, kuinka kauan homma kestäisi, sillä tärkeintä oli kestää loppuun asti. Kyseessä oli tutkimusmatka oma suorituskyvyn äärirajoille.”

”Kipu on kehon tapa puhdistua heikkoudesta” – eräs intiaani Deanille 117 km huoltopisteellä

Ultrajuoksut ja niiden äärimmäiset kokemukset veivät Deanin uudelle henkiselle tasolle, ja tätä matkaa kirja kuvasi hyvin. Deanin  henkisen kasvutarinan mukana kasvaa itsekin, ihan vain lukiessa 🙂 Ymmärrän nyt enemmän ultrajuoksijan maailmaa ja lisää kiehtovasta ihmismielen voimasta.

”Kaikki sai uuden merkityksen. Elämän katsomukseni muuttui laaja-alaisemmaksi enkä enää samalla tavoin huolehtinut omista puutteistani. Suhtauduin kanssa ihmisiin myötätuntoisemmin, suvaitsevaisemmin ja nöyremmin.” – Dean ensimmäisen ultrajuoksunsa 160 km jälkeen

Deanin taipumus hakea uusia ja vielä kovempia koitoksia ihmetytti välilllä paljonkin. Kertomukset BadWater- juoksusta Californian Kuolemanlaaksossa paahtavassa kuumuudessa sekä maratonista etelä-navalla olivat välillä hirveää luettavaa eikä tätä lukukokemusta vähentänyt kuvaus joukkueille tarkoitetusta viestijuoksutapahtumasta (vrt. SuomiJuoksee), jonka Dean juoksee yhtäjaksoisesti yksin; 320 km!!! Kuinka noista voi ikinä selviytyä? Heti perään huomaa miettivänsä, että miksi ihmeessä ihminen haluaa saattaa itsensä kuoleman vaaraan pelkästään urheillessa, ja varsinkin kun Deanilla oli jo tuossa vaiheessa vaimo ja lapset kotona odottamassa. Tässä kohtaa oma ymmärrykseni kirjoittajaa kohtaan horjui. Miksei vain juoksu tai ultrajuoksu riitä? Miksi vielä jotain enemmän? Mielessäni pyörivät myös Deanin selitykset: seikkailun ja jatkuvien uusien haasteiden haku…

”En kaivannut saavutuksistani kiitosta. Kaipasin seikkailuja, joihin kuului ruumiistapoistumiskokemuksia, voimakasta kipua, nukkumattomia öitä ja poikkeuksellisia saavutuksia”

MIKSI ULTRAJUOKSU?
Osa ultrajuoksijoista juoksee pulloa pakoon. Joitakin ajavat eteenpäin muistot menneistä virheistä ja vääryyksistä. Useimmat ovat ylienergisiä, koukussa adrenaliiniin, ja he haluavat imeä kaikki mehut elämän jokaisesta hetkestä. He ovat elämän liikayrittäjiä. Mikä ikinä onkaan syynä, kaikkia ultrajuoksijoita tuntuu syystä tai toisesta yhdistävän voimakas sisäinen palo.”

MIKSI MUKAVUUSALUEEN ULKOPUOLELLE ?
” Elämä on matka hautaa eikä sinne pidä pyrkiä turvallisesti ja terveessä ruumiissa. Hautaan pitäisi tömähtää täydessä vauhdissa, kaikkensa antaneena ja julistaen ylpeästi: – Upeaa! Se vasta oli kyytiä”
Tähän on helppo yhtä 🙂

MIKSI JUOKSEN?
Kirjan alussa pizzalähetti esitti  Deanille  kysymyksen -miksi juokset? Siihen saadaan kirjan lopussa pitkä vastaus. Juoksu on niin paljon muuta kuin urheilua. Itse juoksemiseen on paljon syitä ja vastauksia, joissa on järkeä. Paljon järkeä.

Juostessa elämän kokee intensiivisemmin, hieman kiihkeämmin. Pidän yksinäisyydestä. Pitkän matkan juoksu on erakkojen laji, ja olen hyväksynyt sen, että vietän pitkiä aikoja yksin. Juoksemalla pitkiä matkoja saan sielulleni rauhan. Juoksemisen yksinkertaisuus ja primitiivisyys on kasvattanut minua ihmisenä. Minusta on tullut suvaitsevampi, kärsivällisempi ja anteliaampi kuin olisin ikinä voinut kuvitella olevani. Olen oppinut arvostamaan elämän pieniä asioita. Juoksen saadakseni selvää kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen koska se on inun tapani antaa maailmalle jotain takaisin. Juoksen, sillä jollen juoksisi, olisin vetelä ja apea, ja viettäisin liikaa aikaa sohvalla. Juoksen saadakseni raikasta ilmaa. Juoksen paetakseni tavallisuutta. Juoksen koska siten pääsen aina sinne minne olen menossa” –tässä muutama Deanin syy, ehkäpä siitä voisi ottaa muutaman itselleenkin.

Kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus ja huikea elämäntarina, joka antoi paljon ajateltavaa. Kirjan lopussa on jonkin verran tietoa sekä Deanin omia ajatuksia ravitsemuksesta ja harjoittelusta, mutta mikään juoksuopas tämä ei varsinaisesti ole. Itse aloin ajattelemaan omaa kestävyyspuolen elämäntapaurheilua toisesta näkökulmasta. Ehkä voisin tehdä oman ultrajuoksuni miettimättä turhaan km-vauhteja, tavoiteaikoja ja ennätyksiä. Olen usein itse kuvaillut pitkiä kestävyysurheilun suorituksia ”matkoina omaan itseen” – ja sitä ne ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan. Aloin kaivata vuosien jälkeen tuota tunnetta. Se, kuinka pitkä matka nykykunnollani tähän tarvitaan, on tällä hetkellä mysteeri. Ehkä se pitää selvittää, luulen että olisi jopa sen arvoista.

Lukemisen iloa Sinulle ja todennäköisesti sinäkin lähdet tämän jälkeen lenkille 🙂 Lyhyempikin riittää.

-M-

Kirja: Dean Karnazes: Ultramaratoonari – kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun   (Nemo 2011)

20170319_183304[1]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s